Suuruutensa vuoksi ikuiselta vaikuttavan rakennelman romahtaessa sen osat näyttävät kelluvan ilmassa hetken murto-osan ajan. Sitten ne näyttävät vääntyvän luonnottomiin, irvokkaisiin ja mahdollisesti huvittaviin asentoihin - ja syöksyvät hetkessä alas. Lähihistoriassa Neuvostoliiton sortuminen on tästä malliesimerkki. Maailman toinen supervalta muuttui hetkessä rantaveteen ruostuvaksi romuksi, yksityistämiskuponkien monopolipeliksi, palkkansa kumisaappaina saaviksi opettajiksi.

Paul Krugman kuvasi samaa ilmiötä talouskuplan puhkeamisen osalta termillä Kelju K. Kojootin hetki - piirroshahmo on juossut tyhjän päälle ja jalat käyvät villisti vielä hetken ennen vääjäämätöntä syöksyä. Näky on koominen huolimatta tosielämän seurausten traagisuudesta.

Suomen puoluekentän mittakaavassa seuraamme juuri nyt tällaista groteskia näytelmää. SDP:n suuruuden palaset kelluvat vielä ilmassa, mutta rakennelma on jo hajonnut. Mikään ei demonstroi tapahtumaa paremmin kuin se, että puolue kosiskelee Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soinia riveihinsä. Mahtava puoluerakennelma on muuttunut jo ajat sitten kulissiksi, jonka ainoa funktio on itsensä ylläpito. Yhteydet ympäröivään todellisuuten ovat katkenneet, ja eikä mikään keino kulissin pystyssä pitämiseksi tunnu enää oudolta. Kelju K. Kojootin jalat sotkevat vielä ilmassa ja katsojaa naurattaa pakostakin.

Romahdusten ennakoijia pidetään yleensä kylähulluina tai muuten vain sivuutettavina. Jälkikäteen romahduksia pidetään itsestäänselvyyksinä. Neuvostoliiton umpilahous on meille täysin selvää nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Maailmanlaajuisen keinottelutalouden kuplan syntymekanismitkin myönnetään, vaikka toiminnaksi yltäviä johtopäätöksiä niistä ei ole tehty. SDP:n kuolemansairaus on sekin ollut nähtävissä jo pitkään, mutta puhe siitä sivuutetaan luonnollisista syistä.

SDP:n synty ajoittui poliittiseen murroskauteen, jossa siirryttiin säätyvallasta parlamentaarisen järjestelmän suuntaan. SDP:n romahdus ajoittuu puolestaan nykyiseen murroskauteen, jossa parlamentaarinen demokratia on rapautettu yhtiövallan ohjastamaksi puoluevallaksi. Tässä kehityksessä SDP on itse ollut aktiivisesti mukana - tai oikeammin puolueen johto on ollut, mutta puolue(toimisto)vallan aikana se on ratkaisevaa.

SDP:n johtajat ovat halukkaasti ajaneet puolueensa maata johtavan Sosiaalidemokraattisen Kokoomus-Keskustan osaksi, yksipuoluejärjestelmämme hallitsevan voiman yhdeksi vaaliorganisaatioksi. Vanhoilla, työväenliikkeen tai demokratian kaltaisilla aatteilla on ollut enää markkinointiteknisiä merkityksiä, ja varsin usein ne on kampanjatoimistoissa koettu enemmänkin rasitteiksi. Euroopan Unionin "rauhantarinan" muodossa nielaistu poliittisen vallan luovuttaminen Taloudelle on merkinnyt SDP:lle - muiden puolueiden tavoin - muuttumista pelkäksi vaali-ilveilyjä järjestäväksi viihdeorganisaatioksi. Vaali-ilveilyt ovat se demokratian kulissi, jota yhtiövalta pitää mukavuussyistä yllä, ainakin vielä toistaiseksi.

Vaihtoehdottomuus, periaatteettomuus ja loputtomille solmuille menevä kumiselkäranka ovat SDP:n nykyaikaa. Timo Soinin kosiskelu ei tässä kokonaisuudessa ole lopulta mitenkään yllättävää. Vaaliorganisaation ainoa tehtävä on kerätä kannatusta, ja kannatusta yritetään kerätä millä keinolla hyvänsä.

Historiaan unohdetut aatteet ovat kuitenkin olleet se sidosaine, jonka varaan SDP-niminen puoluekolossi on aikoinaan rakennettu. Vanhat sidokset kestävät aikansa, mutta eivät ikuisesti. Ajan myötä romahdus on väistämätön.
http://www.poikkinainen.com/2009/12/katastrofikomiikkaa-sdpssa.html